Hautapaikan hoitoa

Alunperin olin ajatellut, että voisin enemmänkin kertoa kulttuurieroista ja joskus niiden törmäämisestäkin. Toki niin, etten loukkaisi ketään. En kuitenkaan oikeastaan voi sitä tehdä, koska paikkakunta on niin pieni, että väkisinkin joku tunnistaisi, kenestä tai mistä kirjoitan, Jos olette ikinä katsoneet Lapin poliisit -sarjaa, tiedätte että henkilöt ohjelmassa muutetaan tunnistamattomiksi. Kasvot sumennetaan ja ääni muutetaan. Muuten ihan hyvä idea, mutta kun utsjokelaiset tunnistaa kävelytyylistä tai olemuksesta, joten paikkakuntalaiset kyllä tietävät, kuka televisiossa on... Käsittääkseni kyseinen sarja pyörii parhaillaankin, mutta voin kertoa, että meillä täällä Lapissa se ei näy.

Saamelaisilla on sellainen jännä tyyli, jota voisi kai kutsua kälmiksi. Asioista ei suoranaisesti valehdella, mutta jätetään osioita kertomatta. Monta kertaa syksyn aikana on tullut tunne, että minua pidetään ihan hölmönä, kun onkin paljastunut, että keskustelukumppanini on kiertänyt totuuden. Siihen kai pitäisi osata vastata samalla mitalla, yhtä kälminä. ;) Mieheni on alkanut päästä jyvälle. Joku oli kysynyt häneltä minun ikääni ja kohteliaana miehenä hän oli vastannut: "No vaimoni iästä minä en tiedä, mutta minä olen 41-vuotias ja hän on samanikäinen." Juuri näin!

Meillä ei ole koskaan kyläillyt näin paljon ihmisiä, mitä viime viikkoina. Ihana pappilakulttuuri, jossa pihaan tupsahdetaan ja tullaan ihmettelemään, keitä täällä asuu. En ole aikoihin saanut kokea tällaista yhteisöllisyyttä! On ihanaa tietää kuuluvansa jonnekin, olevansa osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Niin moni on tullut kertomaan, milloin on viimeksi minut tavannut ja mahdollisesti, mitä kautta ollaan sukua.

Kerroin ennen lähtöämme pohjoiseen esimiehelleni, että menen hoitamaan Utsjoelle hautapaikkaani. Tässä se nyt on:

Minulle on varattu hautapaikka. Utsjoen hautausmaalla ei kasva nurmikot, eikä kuki kukat. Enimmäkseen olen kyllä keskittynyt enojeni hautojen hoitoon. Olemme äitini kanssa valinneet kaksi kiveä Tenon rannasta ja kävimme Ivalon reissullamme hautaustoimistossa valitsemassa niihin laatat. Kanervatkin on ostettu, mutta nyt pitäisi laatat kiinnittää kiviin.

Ellinpolulla ja yö ulkona

Lauantaina 17.9. oli Suomen Ladun haastama "Nuku yö ulkona"-tapahtuma. Pappilan pääoven edessä on terassi, johon mahtuu juuri neljä yöpyjää. Lasten täti ja minä nukuimme reunimmaisina ja lapset keskellä. Olin aivan varma, että joku meistä hipsii sisälle nukkumaan pimeän tullen. Minulla ainakin oli hirveä houkutus, koska nukuin niin pätkissä ja valvoin pitkiä aikoja, enkä voi sanoa, että olisi ollut suoranaisen lämmin. 

Kaikki ähisivät tiensä makuupussiin. Niehku joutui nukkumaan sisällä ja sillä oli kova huoli sisällä, kuinka me pärjäämme ulkona. 

Viimeinen näkymäni ennen nukkumaanmenoa. 

Aamu alkoi puoli seitsemältä, kun kaikki heräsimme, Meitä nauratti kovasti, kun olimme niin hassun näköisiä villapipoinemme. 

Olimme aiemmin päivällä käyneet kävelemässä Ellinpolulla Tenon varressa. 

Lapsille hyvinkin soveltuva päiväretkikohde. 

Maasto oli helppokulkuista ja poronjäkälän ympäröimää. Nuorimmaisemme, Neiti 9 v, kertoikin meille, mitä oli jäkälästä oppinut. Pohdin siinä, että tätä tietoa hän ei olisi Varsinais-Suomessa saanut. 

Vielä jaksavat vastarannan, Norjan, haavat hehkua.

Teimme trangialla ruokaa, mutta toki piti pienet tulet tehdä. Periltä löytyi käymälä ja tulistelupaikka. 

Päivävaelluksella Vetsikossa

Koska kälyni on innokas luonnossaliikkuja, päätimme toteuttaa kahdestaan päiväretken lasten ollessa koulussa. Kannattaa muuten päättää ennen kävelyä, minne on menossa, jotta voi läheisille kertoa, mistä tarpeen tullen etsiä... Olimme vain suunnitelleet, että menemme tälle tai tuolle puolelle Vetsijokea.

Päätimme ottaa suunnaksi Skoarrajávrin. 

Alkuun tihuutteli vettä.

Nousua tuli päivän mittaan vajaa 400 m.

Maasto oli puurajan yläpuolella tosi mukavaa käveltävää.

Skoarrajávri löytyi ja etsimme itsellemme hyvän taukopaikan, missä ei tuulisi.

Paimenkoira jaksoi hyvin koko 12 kilometrin lenkin. Pelkäsin, missä vaiheessa hyytyy, mutta ei tarvinnut kantaa kotiin. 

Mitähän taidetta tämä on?

Teno

Vain haavat loistivat keltaisina.

Reissun kruunasi äitini pihasauna ja pulahtaminen Tenoon.

Syksy on tarjonnut kauniita päiviä

Pappilan rannassa ei ollut tulistelupaikkaa, joten rakensimme sellaisen ensisijassa.

Oli todella lämmin ja ihana päivä. Täällä on satanut vähemmän, kuin mitä odotin. Mutta ehkä sateet vielä tulevat.

Papinjängällä

Kälyni lähti kiertämään Kuoppilasjärven reitin, joten lähdin Niehkun kanssa häntä saattamaan. Kävelimme noin seitsemän kilometriä.

Syys

10.9. otettuja kuvia:

Mortensnes

Kälyni -vai pitäisikö sanoa natoni- on meillä käymässä. Parhaillaan hän on mieheni eli veljensä kanssa melomassa Mantojärven toiselle puolelle. Isäni oli aivan kauhuissaan, kun kuuli meille ilmestyneestä kanootista: "Sellainen palko! Sillä ette kyllä lähde minnekään!" Minua nauratti ja pyysin vain pelastusliivejä häneltä lainaksi.

Kälyni innostui valaista, kun kerroimme sellaisen nähneemme. Niinpä lupasin järjestää hänelle valassafarin. Valassafariin kuului opas, eli minä. Asiakas, eli kälyni, sai hoitaa meille kyydin (hän siis ajoi Norjaan) ja teki meille ruuan omista retkitarpeistaan. Opas istui tyytyväisenä ja odotti ruuan valmistumista trangialla. Ja herkkuruoka olikin: kuivattua jauhelihaa, herkkutatteja, porkkanoita ja kevätsipulia haudutettiin ja lisättiin Koskenlaskijaa.

Päätimme ajaa Mortensnesiin, 103 kilometriä Utsjoelta. Sieltä löytyy ainutlaatuinen muinaismuistoalue. Ja uskoin myös valaiden viihtyvän siellä. Toisin kävi, Emme nähneet yhtään valasta. Mutta loistava safari kyllä oli!

Alueelle ei ole sisäänpääsymaksua. Lampaita alueella varmasti majailee, koska niin paljon oli kakkaa joka paikassa. 

Ennen lähetystyöntekijöiden tuloa Ruijaan (1600-1700-luvulla) harjoittivat saamelaiset vielä vanhaa luonnonuskontoaan. Luonto oli erilaisten jumalien asuinpaikka. Joskus myös pystytettiin kivipaaseja tai puupaaluja, joita palvottiin.

Mortensnes on ollut saamelaisten tärkeä asuinalue ja uskonnollinen kulttipaikka.  Se on koko Skandinavian erikoisimpia ja rikkaimpia muinaismuistoalueita. Siellä näkyy maastossa jälkiä, jotka kertovat saamelaisten esihistoriasta 10 000 vuoden ajanjaksolta. Siellä on 16 asuinpaikkaa, joilla on lähes 300 asumuksen pohjaa eri aikakausilta, lähes 300 hautaa ja neljä uhripaikkaa.

Pirstoutunut liuskakivikallio soveltui hautakammioiden rakentamiseenm (koska sekä ihmiset että eläimet kaihtoivat sellaista aluetta),  mutta myös luonnollisia onkaloita hyödynnettiin. 

Jo muinaiset saamelaiset merkitsivät käymälät näin. ;)

Kalanmaksakivi on 2-3 metrin korkuinen ja sitä ympäröi 13 kivikehää. Kivessä on edelleen merkkejä kalanmaksasta tai turskanmaksan käsittelystä kertyvästä jätteestä, jota voideltiin kiveen kalaonnen saamiseksi. Kivelle on uhrattu majavia, kalaa, poronsarvia ja hylkeitä.