Huiputusta

Pari viikkoa sitten päätimme mieheni kanssa, että onhan tuo järven toisella puolella oleva tunturi huiputettava. Lähtökohtaisesti en pidä melomisesta, kiitos opiskeluaikojen traumojen. Pakkasimme kuitenkin meloottiin mukaan repun ja koiran. Jännitystäni ei yhtään lievittänyt takanani puuhaileva koira, josta en koskaan tiennyt, aikooko se hypätä järveen. No, ei hypännyt vaan tutkaili maailmaa kanootin keskellä ja välillä yritti tunkea kainalooni. Monta sataa metriä melottuamme alkoi vastaranta lähestyä. Tyypilliseen tapaani valitsimme idiot trailin: nousimme kaikista jyrkimmästä kohdasta rinnettä. Ei kovinkaan fiksua, mutta rinteestä paljastui puurajan yläpuolelta aivan valtava määrä mustikoita. Olisimmepa olleet pari viikkoa aikaisemmin liikkeellä! Mustikat olivat syötäviä, mutta menettäneet jo makuaan.

Koti, kirkko ja kirkkotuvat olivat jälleen erinäköisiä uudesta näkökulmasta katsottuna.

Huipulla! Tuona syyskuun lopun päivänä kävin viimeeksi uimassa Mantojärvessä.